Sanna Lipponen.
Kohti uutta (Away we go)
Ohjaus: Sam Mendes
Uusimmassa elokuvassaan Kohti uutta (Away we go) Sam Mendes lähestyy amerikkalaista keskiluokkaista perhettä unohtaen aiempia kuvauksiaan leimanneen synkkyyden. Siinä missä American Beauty (1999) murskasi perheidyllin, näyttäytyy Kohti uutta kaikessa lämminhenkisyydessään suorastaan perheen ylistyslauluna.
American Beautysta ja Revolution Roadista (2008) tutut kritiikki, ironia ja synkkyys loistavat poissaolollaan. Elokuvassa kolmikymppinen pariskunta odottaa lasta, mikä viimein pakottaa heidät itse aikuistumaan.
Nykykolmikymppisille tyypilliseen tapaan he hakevat yhä suuntaa elämälleen ja miettivät mitä tekisivät sitten “isona”. Tähän asti Verona (Maya Rudolph) ja Burt (John Karsinski) ovat seilanneet elämänsä aavoilla vesillä huolettomina ja ankkuroituneet kuin sattumalta hetkeksi paikoilleen. Tyvenen rikkoo paitsi lapsen ilmoitus saapumisestaan myös tulevien isovanhempien uutinen muuttaa muina miehinä Belgiaan. Kotikaupunkinsa ainoan kiinnekohdan menetettyään pari ryhtyy pohtimaan sekä omia juuriaan että sen oikean kasvuympäristön merkitystä lapselle. Sosiaalisen verkoston toivossa he päätyvät road-tripille ympäri Yhdysvaltoja. Tästä keskiluokkaisen perheidyllin metsästyksestä taas seuraa mitä kummallisimpien tuttavaperheiden esiinmarssi.
Elokuvasta löytyvät kaikki ainekset elämänmakuiseen ja hauskaan ihmissuhdedraamaan. Vendela Vidan ja Dave Eggersin käsikirjoitus sisältää hetkittäin erittäin osuvaa havainnointia, joka sekä naurattaa että hämmentää.
Myös suomalaiselle yleisölle suhteellisen tuntemattomat pääparin näyttelijät tuovat oivallista vaihtelua Hollywood-elokuvan vakiokuvastoon. Silti yleisvaikutelma on teennäinen. Vaikuttaa siltä, että Mendes yrittää väkisin tehdä uutta Junoa (2007) tai Little Miss Sunshinea (2006) – tavoittamatta niiden nokkelaan sanailuun ja arjen terävään havainnointiin perustuvaa lämminhenkistä ihmissuhdedraaman kuvausta.
Jopa Alexi Murdochin singer/songwriter -tyylinen musiikki sopii täydellisesti genreen, mutta alkaa pian ärsyttämään tavoitellulla raikkaudellaan. Myös äärimmilleen viedyt hahmot menettävät uskottavuutensa. Sinänsä varsin määrätietoinen ja sanavalmis Verona toimii miehensä Burtin äitinä ja Burt yrittää kaikkensa – jopa liikaakin. He ovat liian sympaattisia ja samaistuttavia ollakseen sympaattisia tai samaistuttavia. Isovanhemmat taas leimautuvat varsin epäkypsän oloisiksi rintamakarkuruudessaan, mikä tosin on vasta alkusoittoa. Vauhtiin päästään kun matkataan ensimmäisen tuttavaperheen luo. Varsin omintakeisine kasvatusperiaatteineen Lily (Allison Janney) häkellyttää haukkuessaan tuskin teini-ikäistä tytärtään läskiksi lesboksi. Maggie Gyllenhaalin esittämä hippimutsi LN puolestaan on haudannut todellisuudentajunsa syvälle Äiti Maahan. Rattaat ovat saatanasta ja lapsi tulee ottaa mukaan perhepetiin eikä peitellä tältä vanhempien seksuaalisuutta! Eräs äiti taas hylkää perheensä tyystin. Hahmojen läpi paistaa itsekkyys ja vastuun pelko.
Nämä neurootikot tekevät varsin selväksi sen, kuinka onnekasta onkaan löytää oma kumppani, jos kukaan muu ei heitä kestä. Elokuva alleviivaa parisuhdetta sekä yksilön että perheen kustannuksella. Yksilöä ei ole, on vain heteroseksuaalinen parisuhde, jonka osapuolet ovat liittoutuneet muuta maailmaa vastaan ja elävät omassa epätodellisessa kuplassaan. Tässä maailmassa lapset ovat statistin asemassa joko riippakivenä tai hyödykkeenä. Lapsen saaminen näyttäytyy joko taakkana tai tulevana elämäntehtävänä.
Kontrasti tukahduttavan, lähes hysteerisen hoivaamisen ja totaalisen välinpitämättömyyden välillä on huima. Joka tapauksessa lasten kasvattaminen täysjärkiseksi täyskasvuiseksi alkaa näyttää mahdottomalta tehtävältä kun vanhemmat ovat itse lähtökohtaisesti sekaisin.
Mendesin tekninen taituruus ohjaajana etäännyttää hahmoja entisestään. Laskelmointi tappaa kotikutoisuuden ja inhimillisyyden vaikutelman. Hahmot jäävätkin keinotekoisiksi keskenkasvuisiksi kuoriksi, jotka käsittelevät kitisten keskiluokkaista ihannetta kulkiessaan kuitenkin kiertoteitään vakaasti kotia kohti. Vai kurkisteleeko lämminhenkisyyden verhon takaa sittenkin ironia? Muka-boheemit Verona ja Burt ovat juuri turvallisen erikoisia edustaessaan aivan tavallisia tallaajia. Turvallisesta positiostaan he tutkiskelevat edessään vähintään yhtä eksyksissä harhailevia kohtalontovereitaan. Heidän tavoitteensa on olla olematta ”luusereita”, mikä näyttäytyy turvallisena ja kaivattuna tuttavaperheissä nähtyjen kipupisteiden rinnalla. Näiden narsistien, hörhöjen ja alkoholistien joukossa luuseriuskin vaikuttaa varsin houkuttelevalta. Keskiluokkainen perheidylli näyttäytyy lopulta paitsi helvettinä myös kaivattuna kotisatamana. Turvana.
Ohjaus: Sam Mendes
Käsikirjoitus: Vendela Vida ja Dave Eggers
Rooleissa: Maya Rudolph, John Karsinski, Maggie Gyllenhaal, Jeff Daniels, Allison Janney, Chris Messina
