JUOKSE tyttö JUOKSE !

Suvi Kovanen
Miika Nousiainen: Maaninkavaara (Otava 2009)

Suomen kulttuurisen tilan on vallannut urheiluvillitys, tuntuu, että joka puolella juostaan. Kohta joka toinen suomalainen on juossut puolimaratonin ulkoministerin innoittamana, kirjailija Juha Itkonen paljasti oman juoksija-menneisyytensä, Tuomas Kyrö puolestaan hyppäsi pituushypyn maailmaan tuoreimmalla romaanillaan. Juoksuhuumaan osallistuu myös Miika Nousiainen (s.1973) uusimmalla romaanillaan Maaninkavaara.

Nousiaisen esikoisteos Vadelmavenepakolainen (2007) kertoi satiirisen tarinan suomalaisesta miehestä, joka koki syntyneensä väärään kansalaisuuteen ja halusi kaikin keinoin aidoksi ruotsalaiseksi. Nousiainen näytti teoksellaan kansallisen identiteetin uudessa valossa ja uusimpaansa hän on vaihtanut yhden vaihteen lisää.

Päähenkilö Martti Huttunen elää toisessa maailmassa kuin muut. Hän haluaisi muuttaa suomalaisen yhteiskunnan kaltaisekseen. Viisikymppinen entinen piirintason juoksija palvoo sokeasti kestävyysjuoksun vanhoja sankareita ja toivoo Suomen kestävyysjuoksun maineen palautusta, tuoden samalla pelastuksen myös rappioituneeseen yhteiskuntaan. Huttusen juoksijalupaus, oma poika, katoaa kilpailumatkalla ja suuri suru tuntuu kaatavan miehen kunnes oma tytär, teini-ikäinen Heidi, suostuu isänsä valmennettavaksi. Heidin Suosikki-julisteet vaihtuvat Kaarlo Maaninkaa esittävään tauluun ja elämä tavallisena nuorena vaihtuu isän juoksijaunelman toteuttamiseksi.

Maaninkavaara naurattaa; nauru on toisinaan räkänaurua Martti Huttusen mielenliikkeille, toisinaan taas myhäilyä omalle itselleen, kun lukija bongaa samalla tuttuja suomalaisuuden piirteitä myös itsestään. Kirjan aihe aiheuttaa kuitenkin myös ongelman. Kirjassa vilisevät nimet eivät välttämättä sano kaikille niin paljon, kuin sellaisille, jotka ovat lapsena pelanneet urheilutietovisaa. Siksi teos jättää varmasti osan lukijoista aika ajoin kysymään missä vitsin pointti oli.

Nousiaisen taito muuttaa huumori tragedian kuvaukseksi on ansiokasta. Nauru muuttuu pian itkuksi, joka on arkipäiväistä, ei liian sentimentaalista. Huttusen filosofia on, ettei tunteiden näyttäminen sovi tosimiehelle.

Nousiainen osaa kirjoittaa myös ytimekästä dialogia, erityisesti sanailut isän ja tyttären välillä soljuvat taidokkaasti.

–   No näithän sinä. Siellä ne ylipainoiset ja ylipalkatut muka urheilijat lönkötteli rataa ympäri. Ainoa, joka pystyi edes vähän juoksemaan oli se Arvi Lindin poika.

–   Juha Lind. Se on ihana.

–   Just se. Sekin varmaan juoksi vaan ettei isäänsä tarvitse hävetä. Arvi Lind on kuitenkin tolkku mies.           

 Huttusen filosofiset monologit – vaikka toisinaan äärettömän hauskoja ovatkin – puuduttavat lukijan maitohapoille. Kirjan ahmii kyllä lyhyessä ajassa, mutta silti siinä on paikoin liikaa toistuvuutta. Pituudesta olisi voinut jättää muutaman kymmenen sivua pois, mutta toisaalta paikoin junnaava tyyli sopii kestävyysjuoksusta kertovaan romaaniin yhtä hyvin kuin juoksijalle takasuoran irvistys.

Kirjan loppu on taidokas; Nousiainen olisi voinut pudota turhilla onnellisen lopun kliseillä vesiesteeseen, mutta valitsi yllätyksellisyyden. Teoksen lopussa tulevaisuus ja uudet mahdollisuudet ovat merkityksellisiä, eikä Huttusen elämänohje: ” Ihminen on elänyt hyvän elämän, kun on Hannu Karpon moraali ja Anne-Mari Sandellin ilmeet” kuulosta sittenkään niin järjettömältä.

Teoksen jälkeen lenkkeily ei ole verenmaku suussa juoksemista ja Paavo Nurmi-esitelmät voi antaa anteeksi, Nousiaiselta taktisesti hyvä veto.