Tavallista irrallisuutta absurdisti

Tiina Saari:
Tuuve Aro: Yöstä aamuun (WSOY 2009)

Jos on juuri eronnut poika- tai tyttöystävästään ja tuntee olonsa rikkinäiseksi, Tuuve Aron tänä syksynä ilmestynyt romaani Yöstä aamuun lohduttaa mustalla huumorillaan. Teoksen kaikkia hahmoja yhdistää tunne yksinäisyydestä, ja tarinaansa minämuodossa kertova Saarakin ihmettelee, keitä hänen läheisensä oikeastaan ovat.

Helsinkiläisen kirjailijan, elokuvakriitikko Tuuve Aron toinen romaani kertoo erosta, hyväksynnän etsimisestä ja rakastamisen vaikeudesta. Romaani on suruvireinen, mutta odottamattomat, absurdit kohtaamiset saavat hymyilemään.

Uusimmassaan Aro jatkaa samojen aiheiden käsittelyä kuin aiemmissa teoksissaan. Myös esimerkiksi Kalevi Jäntin palkinnon voittaneessa Merkki ja muita novelleja -kokoelmassa eri-ikäiset kertojat painiskelevat yksinäisyyttä vastaan. Kohtaloissa pilkahtelee kuitenkin toivo.

Yöstä aamuun –romaanin alussa Saara tulee ulos kantapaikkansa Corona Barin naistenhuoneesta. Baaritiskillä odottaa hänen kihlattunsa Mikael, mutta Saara ei yhtäkkiä enää tunnista tätä. Saara näkee Mikaelissa vain tuntemattoman punertavaviiksisen miehen. Päähenkilö muistelee ja etsii Mikaeliaan koko romaanin ajan – löytämättä. Eroaan hän pohtii näin:

”Istuuduttuani ajattelin, että Mikael ei enää ollut minun. Mutta kerran hän sitä oli, minun, ja minä olin kerran hänen. Ajatus tuntui lohdulliselta.” Tällaisissa kohdissa lukija voi ajatella, että juuri noin minäkin uskon.

Epätoivossaan Saara sortuu välillä ylilyönteihin: hän esimerkiksi hyökkää raitiovaunussa teinien kimppuun raivon vallassa. Saaran läheiset syyttävät häntä vastuuttomuudesta, välinpitämättömyydestä ja kylmyydestä. Hän ei tiedä, mitä haluaa. Ilmeettömyys, tunteiden sisällä pitäminen ja kovalta näyttäminen ovat selviytymiskeinoja kaupungissa, joka on täynnä loputtomasti liikkuvia tuntemattomia.

Yksi omituisimmista tapaamisista päähenkilöllä on Marjaanan kanssa. Nainen poimii Saaran autoonsa, kun tämä on jähmettynyt keskelle suojatietä liikenteen tukkeeksi. Marjaana tulee Saaran kotiin ja juotuaan viiniä haluaa Saaran makaavan päällään 50 eurosta. Seuraavalla satunnaisella tapaamisella Marjaana tajuaa, ettei Saara tunne häntä ollenkaan – eikä edes tiedä tämän ammattia.

Vinksahtaneet ihmiset epäloogisine ajatuskuvioineen ovat tuttuja jo Aron aiemmista novellikokoelmista Harmia lämpöpatterista (Gummerus 1999) ja Sinikka Tammisen outo tyhjiö (Gummerus 2001).

Valoilmiö sokaisee

Aron maailma hohkaa outoa valoa. Valo ja katse ovat toistuvia, tärkeitä motiiveja romaanissa. Saara näkee kerran Mikaelin bussista ja pysäyttää tämän. Koska aurinko häikäisee Saaran silmät, hän ei kuitenkaan kykene katsomaan eikä tunnista entistä kihlattuaan läheltä. Pyörän lokasuojassa Saara kuitenkin huomaa liimaamansa keltaisen heijastintarran. Aro kuvaa näin konkreettisesti, kuinka Saara ja Mikael ovat kasvaneet toisistaan erilleen.

”Tirkistelin maailmaa sormieni läpi ja mietin, mitä minun olisi pitänyt nähdä”, Saara ajattelee.

Kun hän ei halua nähdä jotakin, aurinko tai ihmeellinen valoilmiö sokaisee hänen silmänsä. Ihminen on joskus todellisuudelle sokea – ja haluaa ehkä ollakin sitä tietoisesti tai tiedostamatta. Päähenkilön näkemisvaikeudet voivat viestittää niin hänen inhimillisestä rajallisuudestaan kuin epäluotettavuudestaankin.

Vaikka teoksen nimi ”Yöstä aamuun” sopii romaanin valoteemaan, se on kliseinen. Pimeydestä valoon, synkkyydestä iloon kulkeminen ei ole mitenkään omaperäistä vertauskuvallisuutta henkisessä selviytymistarinassa. Lisäksi aamu on hyvin perinteinen symboli muun muassa uudelle alulle. Nimi voi toki viitata moneen asiaan, sillä siitä on helppo löytää erilaisia merkityksiä – nimi on jopa ympäripyöreä.

Aron lauseet ovat lyhyitä ja pelkistettyjä mutta paljonpuhuvia. Sisäiset mielenliikkeet kuvastuvat usein maisemiin: esimerkiksi lause ”kuusimetsä oli musta sahanterä taivaan kurkulla” kertoo epätoivoisesta ahdistuksesta.

”Kiinnittyä täytyy”

Yksi romaanin koskettavimmista hetkistä on se, kun Saara käy vanhan Alman luona. Vanhus kertoo Saaralle, kuinka hänen miehensä Kaarlo lähti pois hänen sylistään. Mies rakasti toista naista, Elenaa, joka oli Alman sanoin ”vapaa kuin ilma”. Vanhus ottaa Saaraa kädestä ja antaa hänelle elämänohjeen: ”Kiinnittyä täytyy.” Tämä neuvo on meille kaikille tarkoitettu: nykykirjallisuudessa irrallisuus nähdään usein yhteiskuntamme ongelmana. Emme kiinnity enää asuinpaikkaamme – saati sitten johonkuhun toiseen ihmiseen. Elämme onnettomina toivoen edes jonkun hyväksyvän meidän olemassaolomme ja valintamme.

Aro käsittelee romaanissaan ilmeikkäästi ja koskettavasti ihmissuhteen lopettamisprosessia: toisen ihmisen kadotessa elämästä häviää samalla arjen turvallinen, tuttu pohja. On osattava päästää irti ja aloitettava alusta. Teemat eivät ole uusia, mutta absurdit kohtaamiset oudon valon sävyttämässä maailmassa tekevät teoksesta tavallisuudesta poikkeavan, omaperäisen.

Harva Saaran Mikael-muistoista on onnellinen. Joitakin kauniita hetkiä löytyy, mutta niihin liittyy kipeyttä, menettämisen haikeutta. Useimmiten esille nousevat tapaukset, joissa pariskunta ei ole ymmärtänyt toisiaan. ”’Miksi sinä haluat minut?’ kysyin Mikaelilta joskus. Taisin kysyä monta kertaa. Mutta mikään, mitä hän vastasi, ei ollut riittävää.” Kun Saara saa keskenmenon, Mikael kääntää hänelle selkänsä.

Aron teoksen salaperäiseksi aukkokohdaksi jää eräs pikkutyttö. Onko hän todella olemassa vai onko hän Saaran mielikuvituksen tuote? Joka tapauksessa tyttö on ratkaiseva tekijä juonen osalta: hänen kehottamanaan Saara lähtee junalla Lappiin hakemaan Mikaelia, mutta löytää itsensä ja itsenäisyytensä luonnosta, puhtaasta lumesta. Luonto antaa jälleen kerran vastauksen.