Kultakalan matkassa kohti katastrofeja

Hanna Tullila:
Ponyo rantakalliolla (Gake no ue no Ponyo, Japani). Ohjaus: Hayao Miyazaki

Hayao Miyazakin (Naapurini Totoro, Henkien kätkemä, Prinsessa Mononoke) nimi animeleffan tekijätiedoissa on aina ollut lupaus kekseliäästä ja taianomaisesta seikkailusta, joka varmasti ihastuttaa niin tarinallisesti kuin visuaalisestikin kaikenikäisiä ja –kokoisia perheenjäseniä. Mestarin viimeisin teos Ponyo rantakalliolla ei tee linjaan poikkeusta vaan jatkaa sulostuttamista upottaen katsojansa lasten maailmaan, keskelle ohjaajan löyhää mukaelmaa H.C. Andersenin Pienestä merenneidosta.

Tällä kertaa Miyazaki pystyttää fantasiamaailmansa nyky-Japanin rannikkomaisemiin, keskelle unenomaista ympäristöä, joka luiskahtelee välillä myös meren pohjaan. Vedenalaisessa maailmassa asustaa pieni kultakalatyttö, myöhemmältä ristimänimeltään Ponyo, joka kyllästyy kalojen elämään ja päättää kummajaisvelho-isänsä kielloista huolimatta suunnata kohti seikkailuja. Seikkailu paisuu mitä suurimmaksi ja lennättää Ponyon lasipurkissa 5-vuotiaan Sosuke-pojan jalkoihin. Poika tykästyy kalaan hetimmiten ja ottaa sen lemmikikseen vihreään sankoonsa. Myös Ponyo hullaantuu, sekä uuteen ystäväänsä että tämän makoisiin kinkkuleipiin ja tahtoo muuttua Sosuken tavoin ihmiseksi. Matka muodonmuutokseen onnistuu taikuuden avulla helposti, mutta tuo mukanaan arvaamattomia seurauksia. Koko maapallon tasapaino järkkyy ja on syöksyä raiteiltaan katastrofaalisin seurauksin.

Ohjaajan aikaisempien tuotosten tapaan Ponyo rantakalliolla sukeltaa tuttujen aiheiden verkkoon, joista tällä kertaa esille nostetaan ystävyys, lapsuus sekä luontosuhteen vaaliminen ja säilyttäminen. Kuten Miyazakin elokuvissa yleensä, lapsia ja heidän elämänkatsomistapojaan kuvataan hyvin positiivisessa valossa. Lasten välinen ystävyys on vilpitöntä, asioihin suhtautuminen avointa ja mikä tärkeintä, lapset nauttivat elämän pienistä iloista ilman jatkuvaa kyseenalaistamista. On ilahduttavaa huomata kuinka Ponyo rantakalliolla nostaa lapset tasavertaisiksi aikuisten kanssa. Jopa kaikkein pienimmät ja nuorimmat hahmot ovat itsenäisiä toimijoita, jotka osaavat elää vastuullisesti ja ongelmia ratkaisten. Jos jotain elokuvasta voi oppia, niin lapsenmielisen suhtautumisen elämään, jolloin tututkin asiat voi nähdä täysin uudessa ja kiinnostavassa valossa.

Kahden ystävyksen Ponyon ja Sosuken lisäksi hahmokaartissa nähdään monia mielenkiintoisia ja jopa erikoisiakin hahmoja, joista erityismainintoina Sosuken kaahailija-äiti sekä Ponyon velho-isä Fujimoto. Molemmat ovat omalla tavallaan vanhempain mallista poikkeavia, toinen hurjastelee autollaan rallikuskin tavoin unohtaen paapovan äidin roolin, ja toinen hallitsee vedenalaista maailmaansa rokkarin elkein samalla meren tilannetta silmällä pitäen. Näille hahmoille kuten myös muillekin tarinan henkilöille on yhteistä vilpittömyys, pohjimmainen hyvyys ja mielikuvitus. Kaikki, jopa tärkeässä roolissa olevat vanhainkodin asukkaat, osaavat katsoa maailmaa lasten silmin ja pienistä asioista innostuen.

Tavallisten henkilöhahmojen lisäksi valkokankaalla nähdään myös hieman erikoisempia tuttavuuksia. Elämää kuhiseva meri on näistä yksi ja samalla kaikkein merkittävin. Se toimii tavallisen vesilammikon tavoin ympäristönä ja tapahtumien keskipisteenä, mutta myös eläväisenä hahmona, joka pystyy tarpeen vaatiessa aiheuttamaan suuremmankin hyökyaallon. Ohjaajalle tyypilliseen tapaan ruudulla vilisee myös tuhansittain tarinan kannalta vähemmän merkityksellisiä olioita ja ötököitä, jotka olemassaolollaan tuovat katsojalle hymyn huulille.

Ponyo rantakalliolla on hätkähdyttävän kaunista katsottavaa ensimmäisestä kohtauksesta lopputeksteihin. Miyazakin edellisten teosten tapaan maisemat hohtavat kirkkaissa väreissä ja tuovat mieleen lasten kuvakirjat ja unimaisemat. Animaatio on sulavaa ja kaikki on käsintehtyä, joskin piirrosjäljeltään aikaisempaa pelkistetympää. Pelkistetty jälki ei kuitenkaan tee elokuvalle hallaa, vaan korostaa lapsenomaisuutta, jota teos jo teemansakin puolesta tavoittelee. Miellyttävää ympäristöä korostaa erikoisen onnistunut äänimaailma, joka saa jokaisen loiskahduksen ja pärskähdyksen kuulostamaan aidolta.

Vaikka Ponyo rantakalliolla on hieno, söpö ja ilahduttava kokonaisuus, ei se yllä aivan Miyazakin aikaisempien tuotosten rinnalle. Tarina on edeltäjiään hieman latteampi ja kulkee etenkin elokuvan alkupuoliskolla turhan hitaasti. Suurimman miinuksen saavat ajoittain häiritsevät suomenkieliset ääniraidat, jotka sopivat elokuvaan alkuperäisääniä huonommin.

Ohjaus: Hayao Miyazaki
ääninä Hiroki Doi ,Yuria Nara, Jôji Tokoro,
suomenkielisinä Akira Takaki, Aada Kuoppa, Elena Leeve.