Syvän meren pinnalla on lattea tarina

Noora Mattila
Ponyo rantakalliolla (Gake no ue no Ponyo, Japani). Ohjaus: Hayao Miyazaki,

Kun kuulee, että ensi-illassa on japanilaisen Hayao Miyazakin ohjaama Ponyo rantakalliolla, mieleen pulpahtaa pyytämättä ohjaajan tunnetuin hahmo Totoro. Tuo lentävä karvamöllykkä on maailman paras naapuri ja luotettavin isoveli.

Naapurini Totoro (1988) oli malliesimerkki siitä, miten Miyazaki arvostaa lasten neuvokkuutta ja mielikuvitusta. Elokuvassa äitiään kaipaavat lapset vain siirtyivät toiseen todellisuuteen, eikä lopulta ollut epäilystäkään, etteikö Totoro olisi aito karvamöllykkä.

Uusinta elokuvaa on hyvä mennä katsomaan Totoron kainalossa, valmiiksi hymyillen. Miyazakin ohjaaamalta ja Studio Ghiblin tuottamalta elokuvalta tietää mitä odottaa: heleitä värejä, selkeää piirrosjälkeä sekä jylhää musiikkia, jonka tälläkin kertaa on säveltänyt Joe Hisaishi. Päärooli on jälleen lapsilla.

Ponyo rantakalliolla todellakin noudattaa tuttua reseptiä. Nyt ei tosin olla ilmassa vaan sukelletaan säkenöivän meren syvyyksiin. Sieltä haaviin tarttuu Ponyo-kala, joka näyttää kylläkin enemmän käsinukelta kuin kalalta. Ponyo pulikoi rantaan, mistä Sosuke-niminen pikkupoika poimii sen ämpäriin. Ponyo ja Sosuke kiintyvät toisiinsa ja Ponyo haluaa muuttua ihmiseksi. Kyseessä on siis japanilainen versio Pieni merenneito -sadusta.

Merestä riittää teemana ammennettavaa. Animaation meri on enemmän kuin pelkkää vettä, se on elävä olento ja tulvillaan taikaa. Vesipisarat muotoutuvat aallonharjalla kaloiksi ja kala voi muotoutua ihmiseksi. Ponyo rantakalliolla kertoo ihmisen ja luonnon suhteesta. Ihminen voi laiminlyödä luontoa niin, että kaataa kaikki roskansa mereen, mutta kun meri myrskyää, ihminen on sen armoilla.

Miyazaki pääseekin julistamaan lapsille luonnonsuojelun tärkeyttä. Äänitorvena on Ponyon isä, loitsuja sopottava merivelho ja radikaali ympäristöhörhö. Voi olla, etteivät lapset saarnoja tarvitse: Ponyo-kalan ja Sosuke-pojan leppoisa yhteiselo osoittaa, kuinka mutkaton lasten luontosuhde voi olla.

Elokuvassa riittää siis sekä ulkoista koreutta että eettistä syvyyttä. Harmi vain, että itse tarina jää pelkäksi kahluualtaaksi. Sosuke-poika on varsin yksiulotteinen hahmo ja vinisevä Ponyo jopa hieman ärsyttävä. Näiden kahden suhde etenee vähän turhankin leppoisasti ja vailla yllätyksiä. Juonen suurin jännite on Ponyon isän omistava suhde tyttäreensä, mutta se ei kanna kovin pitkälle. Isästäkin haluaisi tietää enemmän: miten normaalista kaverista tuli tuollainen merivirtoja ohjaileva hiippari?

Latteaa perusjuonta vavahduttavat oudot purskahdukset, kuten viittaukset vanhoihin uskomuksiin. ”Ihmispäinen kala aiheuttaa hyökyaallon”, joku kiljaisee, ja yhtäkkiä kuu on hilautunut maapallon iholle. Juonen töksähtelevyyden lisäksi hahmojen käytös tuntuu usein epäloogiselta. Esimerkiksi Sosuken äkkipikaista äitiä ei tunnu juuri hetkauttavan, että aviomies keikkuu myrskyn kourissa merellä.

Jälkitekstien aikaisessa myrtymyksessä tulee mieleen, että kenties vika on minussa. Ehkä Ponyon tarina ei huuhdo minua mukanaan siksi, että olen länsimaalaisena tottunut Disney-elokuvien klassiseen kaavaan ja hyvän ja pahan taisteluun. Ja ehkä kaipaan selitystä kaikkeen vain siksi, että olen aikuinen.

Ponyo rantakalliolla -elokuvaa katsoessa kannattanee vain heittäytyä kimaltelevaan tajunnanvirtaan, nauttia väreistä ja vedestä ja unohtaa kaikki järjen lait. Niinköhän lapsetkin tekevät, en osaa sanoa. Heillä saattaa olla Miyazakin kanssa aivan omat salaisuudet.

Ohjaus: Hayao Miyazaki, ääninä Yuria Nara, Hiroki Doi, Jôji Tokoro,
suomenkielisinä Aada Kuoppa, Akira Takaki, Elena Leeve