Onnistuneita melankolisia kuvauksia

Ella Puranen
Helmi Kekkonen: Kotiin (Avain 2009)

Syksyn alussa esikoisteoksensa ”Kotiin” julkaissut Helmi Kekkonen (s.1982) piirtää novellikokoelmassaan lukijan silmien eteen koskettavia ihmiselämän hetkiä. Teos koostuu yhdeksästä novellista, joissa kantavana teemana on hiljainen surumielisyys maustettuna ripauksella lohtua. Kekkonen kertoo yksityiskohtaisen aistikkaasti näennäisen pieniä kertomuksia, joiden taustalta heijastuu kokonaisia ihmiskohtaloita.

            Teoksen novellit käsittelevät rankkojakin aiheita hellyydellä. Vaikka hahmot joutuvat silmätysten läheisten kuoleman, eron tai onnettomuuden kanssa, säilyy läpi teoksen haikealla tavalla positiivinen vire. Hahmokuvaus on kypsää, rauhallisesti eteenpäin kuljetetut tarinat luovat tunnelmaa oman kohtalon hyväksymisestä. Kekkonen on koskettavimmillaan kuvatessaan vanhoja ihmisiä ja vanhuuteen liittyviä asioita, vaikka useimmat novelleista käsittelevätkin nuoria. Menetyksien mukanaan tuoma kaipaus ja melankolisuus kulkevat käsi kädessä toivon ja arjen kanssa.

            Ihmisen kuvaajana Kekkonen onnistuu vähäeleisen varmasti. Hahmojen ajatuksia ei alleviivata eikä elämänkohtaloita selitetä läpi. Tunnetilojen, arjen yksityiskohtien ja ympäristön kuvailun kautta hahmot heräävät henkiin. Juuri ihmiset ovat pääosassa, kaupungeilla ja paikoilla ei ole nimiä. Novellit eivät ole synkkiä ja groteskeja – vaikka yleisilme onkin surumielinen, jokainen hahmo tuntuu pitävän rakkautta elämänsä pohjimmaisena voimana. Ihmissuhteet ovat keskiössä ja kauniisti kuvattuja, oli kyseessä sitten pariskunta, tytär ja vanha äiti tai kaksi toisilleen tuntematonta vanhaa miestä. Realistisesti elämään suhtautuvan tyylinsä ja onnistuneiden tunnelmakuvien ansiosta teos välttää saarnaamisen ja rakkauden ylistyksen sudenkuopat.

            ”Kotiin” hahmottuu yhtenäiseksi kokonaisuudeksi oikeastaan vasta viimeisillä sivuilla, kun eri kertomusten langat solmiutuvat selkeimmin yhteen. Joka novelli on nimetty henkilöhahmon mukaan, ja hiljalleen paljastuu hienovaraisia yhteyksiä novellien hahmojen välillä. Kaikki eivät liity toisiinsa suoranaisesti, mutta sinne tänne on ripoteltu hahmoja, joilla on merkitystä toistenkin novellien tapahtumissa. Lukija palaa oivalluksen hetkellä sivuissa taaksepäin varmistuakseen, että oli tavannut saman hahmon aiemminkin toisessa yhteydessä. Mielenkiinto säilyy teoksen lopetuksen jälkeenkin.

             Verkkaisesta tyylistään johtuen teos tuntuu ajoittain laahaavan paikallaan, mutta aina yllättäen jostakin ponnahtaa käänne, joka riuhtaisee lukijan huomion itseensä. Helmi Kekkonen osoittaa esikoisellaan vahvaa kykyä luoda hetkiä ja pysäyttää lukija. ”Kotiin” tuntuu kuvaavan osuvasti juuri suomalaista sielunmaisemaa ja peilaavan käytöstämme toisten ihmisten, surun ja yksinäisyyden kohtaajina. Teoksen nimi kantaa hyvin tunnelmaa: novelleista tulee samanlainen olo kuin matkalta kotiin palatessa, kun odottaa vain, että pääsisi taas tuttuun paikkaan olemaan rauhassa. Kokoelma sopii luettavaksi juuri syksyllä, hiljaisessa huoneessa, yksin.