Magiikka asuu vertauskuvan ja todellisuuden rajalla

Haruki Murakami Kafka rannalla (Umibe no Kafuka, 2002.) Suom. Juhani Lindholm. Tammi 2009.

Mari Tikkamäki

”Vastuu alkaa unista” voi olla se ydinlause, jonka ympärille Haruki Murakamin 600-sivuinen, kaksi juonipolkua sisältävä Kafka rannalla -teos kietoutuu. Romaanin metaforisessa ja metafyysisessä myrskyssä auttaa, jos löytää omat kiintopisteensä.

Vastuun, kohtalon, muistamisen, tabujen ja identiteetin teemat muodostavat kudoksen, joka voisi olla hengästyttävä kokonaisuus. Murakami on kuitenkin pukenut tämän kaiken sujuvaan, jopa ahmintaan houkuttelevaan tekstiin. Alkuteos ilmestyi japaniksi 2002. Kääntäjä Juhani Lindholm on tehnyt tänä vuonna julkaistun suomennoksen englanninkielisestä käännöksestä, mutta merkitykset vaikuttavat pysyneen matkassa.

Minäkertoja Kafka on 15-vuotias japanilaispoika, joka ennustuksen mukaan tulee tuomaan Oidipuksen tarinan nykyaikaan ja todellisuuteen. Karkumatkallaan hän päätyy kirjastoon asumaan, ja astuu vähitellen kirjaston johtajattaren rouva Saekin muistojen maailmaan, jonka kerrostumiin hänen oma elämänsä ja kohtalonsa alkaa kytkeytyä.

Toisen juonihaaran päähenkilö Nakata-vanhus ei osaa lapsena sattuneen erikoisen onnettomuuden takia lukea, eikä ole omien sanojensa mukaan ”ihan viisas”. Nakata kuitenkin osaa puhua kissojen kanssa, ja saa halutessaan kaloja putoilemaan taivaalta. Kyse on toiseudesta, jonka luonteesta ripotellaan kuitenkin vain vihjeitä. Eräänä päivänä Nakata pakotetaan tekemään murha, joka liittää hänen ja Kafkan elämät toisiinsa.

Paitsi muistin vertauskuva, kirjasto on myös luonteva ympäristö sille kirjallisuuteen, filosofiaan, Japanin ja antiikin Kreikan mytologiaan haarautuvalle seitille, jonka kirjailija on punonut teokseensa. Viittaukset risteilevät myös teoksen sisäisessä maailmassa, kaikki heijastuu kaikesta. Teemat toistuvat synestesian omaisesti: ”Kafka rannalla” on teoksen maailmassa samaan aikaan maalaus, sävelmä ja päähenkilö itse.

Tietoisuus siitä, että tapahtumien järki on symbolisella ja metaforisella tasolla, läikehtii tuon tuosta esiin henkilöiden sananvaihdossa. Erityisesti Kafkan ystävä, kirjastonhoitaja Oshima on tästä erityisen vakuuttunut. On kuin he alitajuisesti aavistaisivat elävänsä kirjallisessa maailmassa, jossa intertekstuaalisuus ja vertauskuvallisuus ovat luonnonlakeja.

Keskustelut ovat merkittävässä osassa kerrontaa, eikä teos tarjoakaan yksiselitteistä totuutta, vaan lähestyy sitä moniäänisyyden kautta. Väliin mahtuu myös fiktiivisiä lehtitekstejä ja Yhdysvaltain armeijan salaisia raportteja. Lukijalle jätetään vapaat kädet muodostaa oma tulkintansa.

Tämä pätee myös silloin kun arkitodellisuuden rajat venyvät. Mystisiä tapahtumia ei koskaan selitetä puhki, mikä toisaalta on turhauttava, toisaalta hedelmällistä. Selittämättömien tapahtumien kautta päästään lähelle jotain ainutlaatuista, joka puhuttelee vielä kauan lukukokemuksen tarjoaman matkan jälkeenkin.

Kuva: Tammi, tekijä Kazuko Otsuka

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s