Himmeän huoneen puheenaiheet

Hämärässä
Galleria Utu 3.11. – 24.11.200

Taneli Klemola

Galleria Udussa on esillä seitsemän naistaiteilijan yhteisnäyttely.  Näyttelyn nimi kuvaa tilan yleisen valaistuksen. Teosten esille nostamat kysymykset istuvat mielestäni paremmin hämyiseen valoon kuin miltä ne päivänvalossa tuntuisivat: näistä asioista puhutaan auringon laskettua, kun hämäryys peittää asioiden mustavalkoisuuden. Joukkoon mahtuu muutama vaikeammin hahmottuva taidekokemuskin.

Näyttelytilaan kuljetaan kapean oviaukon kautta, jota vartioi muinaisten egyptiläisten sfinksien tavoin kaksi isoa villakoirapatsasta. Nämä tuntuvat valvovan näyttelytilaa kuin ikiaikaista hautakammiota. Marja Patrikaisen Puudelit ovat täten varsin vaikuttavan näköisiä. Polyuretaanivaahdosta muotoillut turkit suorastaan kehottavat silittämään ja tuntemaan pehmeän villan omin sormin. Hämärä valaistus ja patsaiden jalustoista ylös suunnatut valot, klassinen lavastuksen draamaefekti, saavat aikaan aavemaisen elämyksen, jota koirien suusta ulkona roikkuvat punaiset kielet sekä karvoituksen alle piiloon jätetyt silmät vain korostavat. Mainio aloitus kierrokselle hämärään.

Sisäänkäynnistä vastapäisen seinän viereen on pystytetty Anna Hyrkkäsen installaatio Beetle nuts. Teos on video, joka projisoidaan mustalle, tukirakenteen päällä olevalle kankaalle. Teoksen äänet tulevat videotykin viereen, muutaman metrin päähän kankaasta asetettuihin kuulokkeisiin. Kuulokkeiden johto ei kuitenkaan yllä teoksen taakse sitoen näin tiettyyn katselukulmaan. Videossa Hyrkkänen opettelee Itä-Aasiassa kioskissa työskentelevältä vanhemmalta rouvalta taidon valmistaa pähkinästä ja lehdistä mausteiden kanssa pureskeltavan nyytin. Nyytin tehtyään Hyrkkänen maistaa sitä. Hän pakkaa myös muutamia nyyttejä alusvaatepakkaukseen kotiin vietäväksi. Lopussa kuvataan vielä hämärää kujaa, jolla kioski sijaitsee. Video on suorastaan dokumenttimainen, läheltä kuvattu ja tilanteeseen keskittyvä. Vasta kankaan takaista seinää katsoessa sain elämyksen verhoin peitetyn ikkunan takaa katsomisesta, kun kankaan raamit muodostavat ikkunan puitteista kertovat varjot. Näin itsestäni tuntui kuin katselisin paikallisen sätkän käärimistä, tosin tässä tapauksessa taittelemista, opettelevaa naista salaa talon ulkopuolelta. Tekopaikallaan täysin laillinen prosessi muuttuu salamyhkäiseksi, hämäräperäiseksi, vaietuksi asiaksi jota katselupaikalta äänen puuttuminen korostaa.

Hyrkkäsen teoksen vieressä nousee lattialle laitetusta mullasta Sukupuu. Tämä Katri Monosen teos koostuu neulasensa varistaneesta kuusenrungosta, jonka oksille on kiedottu pitkiä erivärisiä karvoja. Koko komeutta valaisee runkoon eri korkeuksille kiinnitetyt kaksi lamppua. Karvat muistuttavat mielestäni hevosen jouhia, mutta tapa jolla ne roikkuvat puusta tuo mieleeni vanhoissa metsissä kasvavat pitkät naavat. Mononen on onnistunut luomaan kauniin ajatuksen vanhan hevossuvun sukupuusta, jonka ikää naava-assosiaatio korostaa. Teoksella tuntuu olevan myös toinen puoli. Miksi kuusi, jonka oksille sukupuu on kasattu, on täysin paljas siinä luonnossa olevista neulasista? Vihjaako taiteilija jalostuksen jo poistaneen suvusta viimeisetkin luonnollisuuden rippeet jättäen jäljelle vain paljaan rungon ja sivutuotteina tulleet kauniin väriset jouhet? Mullan säännölliseen ympyrään muotoon asettaminen vihjaa mielestäni niin ikään pakotettuun muottiin.

Ovelta katsoen kaukaisimmasta nurkasta löytyy Saara-Maria Karirannan jalustoilla esilläolevia eläinpatsaita. Nämä kuuluvat installaatioon Nothing Against Fat People, But Dang!. Kipsiveistokset on värjätty meikkipuuterilla ruskehtaviksi ja näin ne itselläni assosioituvat helpommin savesta tehtyihin pienoisveistoksiin kuin puuteroituun ihoon, mikä saattaa olla taiteilijan tavoittelema vaikutelma. Patsaita on neljä: kaksi erillistä oravapatsasta, pikkulintupari sekä selällään makaava siili. Nämä kaikki ovat yleistä eläinkuvitusta pulleampia vaikkakin taitavasti esikuviensa olemusta ilmaisevia. Teoksen eläimille on mielestäni sisällytetty samoja piirteitä kuin mitä tukeviin ihmisiin tavataan rinnastaa. Pullea siili hymyilee vaikka onkin luontaisesti vaarallisessa asennossa pehmeä vatsa paljastettuna. Yksi oravista pyyhkii silmäkulmaansa siinä missä toinen on vakavan ylväs kuin kauppaneuvos konsanaan. Pikkulinnuilla on kaksoisleuat sekä luonnottomat takapuolet, joista tulee mieleen teinityttöjen liian pienet housut. Kariranta tekee vaikeasta aiheesta helpommin lähestyttävän yhdistämällä vaietun asian eläinhahmoihin. Lihavalle oravalle on helpompi nauraa kuin lihavalle ihmiselle. Vai onko? Valaisemalla teoksen muuten niin hämärässä tilassa, tulee läskin heittämiin varjoihin terävä kontrasti ja kulttuurissamme oleva ruumiinkuvan vääristymä tulee katsojalle näkyvämmäksi.

Näyttelyn äänekkäimmästä työstä vastaa Elina Tuhkanen. Hänen Clouds N’ Hair –teokseen kuuluvat äänet kaikuvat voimakkaasti muuten niin hiljaisessa hämärässä siirtäen aavemaisuuden, tunteen jossa kävijä ei voi täysin luottaa omien aistiensa antamaan informaatioon, osaksi muidenkin töitä. Itse teos koostuu viiden minuutin mittaisesta videopätkästä, joka heijastetaan peilin avulla kattoon. Tätä on tarkoitus katsella räsymatolla maaten tyyny pään alla. Videossa näkyy kuvaa maan alta kuvatusta aukosta, josta näkyy sininen taivas. Aukon ohitse lipuu pilviä tuulen suhinan säestämänä, kunnes pitkätukkainen tyttö ilmestyy reiän päälle ja kehottaa katsojaa kiipeämään tukkaansa pitkin ylös. Pieni valokeila harailee seinillä, mutta kukaan ei tartu aukosta laskettuun palmikkoon. Kolmesti kehotettuaan tyttö vielä kurkistaa koloon ja poistuu. Teos vaikuttikin itsestäni aluksi yksinkertaisesti kyhätyltä tekopilvineen ja multineen, mutta on siinä sanomakin. Pitääkö ohikulkijan auttaa jos toinen ei halua tulla autetuksi, vaan haluaa köllötellä matolla pilviä katselemassa? Voiko pelastusyrityksestä todella tulla näin helposti karhunpalvelus? Onko kellään ylipäätään oikeutta kertoa muille kuinka näiden tulisi toimia?

Kuvataiteilija Kaisa Luukkonen on toiminut tämän näyttelyn liikkeelle panevana voimana kutsuen muut kuusi taiteilijaa yhteistyöhön. Luukkoselta itseltään on näyttelyssä esillä Garden of Adam and Eve installaatio. Tämä teos koostuu metallisesta, kullanvärisestä puutarhaportista, jonka takana on lampea kuvaamassa kaksi ympyränmuotoista läpinäkyvää lasilevyä kivien päällä. Porttiin on sijoitettu origameja kuvaamaan sitä pitkin kasvavia kasveja, niiden kukkia ja lehtiä, sekä sen päällä viivähtäviä lintuja ja hyönteisiä. Lammesta löytyy myös origameina lumpeenkukkia, sudenkorentoja, sammakko sekä lasin alta kaloja. Erikoisen tästä tekee se, että teokseen käytetty paperi on perinteisen japanilaisen kuviopaperin sijasta taiteltu pornolehtien sivuista. Minusta taiteilija kritisoi aikuisviihteen antamaa kuvaa naisten ja miesten välisestä suhteesta hyvin. Usein puhutaan varsinkin nuorten pornon vääristämästä seksuaalisuuden kuvasta. Tässä se tuodaan vaivihkaa esille   kauniiden taitosten ja värien seassa. Raamatullinen nimi antaa teokselle viimeistelevän ironisen loppusilauksen.

Näyttelyn viimeisenä teoksena on listattu Hanna Luukkosen Sisään ja ulos. Tämä on lattialla vanhahtavassa televisioruudussa pyörivä video, jonka äänet kuuluvat viereisestä kaiuttimesta. Videolla alaston nainen makaa kyljellään puhaltaen kuminukkeen ilmaa ja päästäen sen lopulta tyhjenemään. Teos on alunperin kuvattu vuonna 2004, mutta editoitu uudelleen 2009.Ruudun edessä on lappu, jossa Luukkonen selventää ajatuksiaan teoksesta kertoen myös mitä ruudulla tapahtuu. Sitä miksi uudelleen editointi on tehty taiteilija ei kerro. Mielestäni teos kuvastaa hieman itsestään selvästi naisen näkemistä pelkkänä seksiobjektina ja tuon saman kuvan hälvenemistä nuken tyhjentyessä ilmasta. Nuken ollessa tyhjänä jäljelle jää vain kaunis, hengittävä naisvartalo.

Vaikka kyseessä on pelkästään naisten tekemä näyttely olisi yksinkertaistavaa lukea sitä vain feminismin näkökulmasta. Nämä naiset ovat nostaneet taiteensa kautta yhteiskuntamme vaikeita asioita esille. Pornografian problematiikka koskettaa sekä miehiä että naisia. Ruumiinkuvan vääristymät ovat sukupuolesta riippumattomia. Toivottavasti näistä saadaan keskusteltua vielä päivänvalossa ja avoimesti ilman hämärän tarjoamaa näkösuojaa. Jonkun täytyy tuoda nämä asiat yleisiksi puheenaiheiksi. Taiteen kautta tämä saadaan toteutettua, mikäli taiteilijoilla vain on rohkeutta tuoda vaikeita asioita esille. Onneksi meillä on seitsemän rohkeaa naista.

Kuva: Aleksis Salusjärvi