Vuoden sadosta maistuva soppa

Jyväskylän taiteilijaseuran 64. vuosinäyttely Jyväskylän taidemuseon Holvi 9.10.–29.11.2009

Johanna Tiainen:

Jyväskylän taiteilijaseuran vuosinäyttely on ilahduttavan runsas ja varsin monipuolinen. Näyttely on ottanut haltuunsa koko taidemuseon. Malttamattomalle taiteen kuluttajalle näyttely on ihanteellinen: tila houkuttelee kahlaamaan suoraan kiinnostavimpien teosten ääreen ja hiljaisemmat työt jäävät jälkipalaksi. Runsaudesta huolimatta raskauttavan taideähkyn vaaraa ei ole olemassa.

Kirjavan kokonaisuuden naapurisopua uhmaa vain Jan Ijäksen tummasävyinen lyhytelokuva Ghosts, joka on sijoitettu heti aulaan. Hillityn kauniisti toteutettu pätkä johdattaa vastaanottokeskuksen arkeen nuoren afrikkalaismiehen kokemana. Teoksen vahvuus piilee sen tavassa kuvata tiloja ja niihin talletettuja ihmisiä passiivisen staattisesti. Vaikka kamera tarkastelee näennäisen objektiivisesti kohteitaan, kerronta on empaattista. Parhaimmillaan tragedian läsnäolo, toivo, arki ja inhimillisyys lomittuvat yhteen ja muodostavat voimakkaita tunnelmia, jotka jäävät elämään mieleen. Katolla kuvatut otokset höyhenlumihiutaleineen sen sijaan nakertavat uskottavuutta kokonaisuudelta, joka ei kannakaan aivan loppuun saakka. Jään hieman epäluuloisena miettimään, sisältääkö Ghosts sittenkin ripauksen jotain falskia. Tämän henkilökohtaiselta tuntuvan kurkistuksen jälkeen näyttelytilassa seuraavana olevat, kaunista pintaa tavoittelevat pienet grafiikantyöt ja kuvakudokset synnyttävät korkeintaan hieman hämmentyneen olotilan.

Näyttelyn yksi katseenvangitsija on Stefan Nyströmin teos Communication, error, jossa huolellisen realistisesti maalatut naismuotokuvat on kääritty kuplamuoviin. Lattialle asetetut maalaukset ovat ikään kuin valmiina poiskuljetukseen. Niiden välissä on ovi, jonka nimikyltissä lukee ”The father, the son and the holy artist”. Ovisilmästä kurkistaa eristäytynyt Taiteilija.

Jaakko Jäppinen, Kaisa Oikarinen ja Tuomas Hallivuo maustavat soppaa sarjakuvamaisella ilmaisullaan. Jäppisen graffitiaiheisten maalauksien ilmeinen sisältö tarvitsisi parikseen iskevämmän toteutuksen. Oikarisen sekatekniikalla toteutettu Jänis näyttää suurennokselta ja toimisi hyvin esimerkiksi kansitaiteena. Oikarisen toisessa teoksessa Liian myöhään jännittävä tunnelma onnistuu ottamaan suurehkon pinnan haltuun kiitettävästi. Hallivuon teoksen koukku piilee sen koossa. Tyyliltään Kesäkuu 2009 muistuttaa ruutuvihkon takasivuille ilmaantuvia, vapautuneen rosoisia töherryksiä. Tyylin ja volyymin ristiriita herättää kiinnostuksen. Kesäkuu on täynnä yksityiskohtia, joiden tiirailu on viihdyttävää. Harakanvarvasmerkinnöissä pohditaan ironiseen sävyyn taiteilijuutta.

Tuomo Blomqvist heittäytyy samoille taajuuksille teoksessaan Tarpeetonta kamaa, jonka hän on koostanut taidehistorian merkkiteoksia sisältävistä negatiiveista. Blomqvistin teos jää tyhjän tuntuiseksi ironiseksi lohkaisuksi. Edellisiä valoisammin on tulkittavissa Outi Markkasen Näkytorni, avonaisista valkoisista kirjoista rakennettu paalu, jonka sisään voi kurkistaa erimallisista linsseistä. Linsseistä näkyy väläyksiä tutuista kuvataiteen klassikkoteoksista ja muutama kartan pala. Näkytorni tuo mieleen nostalgisella tavalla koulun: opetussuunnitelmista vuosi vuodelta löytyvät, jalustalle asetetut kirjat ja taideteokset.

Näyttelykokonaisuuden helmeksi nousee Timo Takalan kiviveistos Uneton, johon energia latautuu kylmän kiven ja herkkyydellä toteutettujen kasvojen jännitteestä. Teoksessa yhdistyy yksinkertainen perusidea, runsaasti konnotaatioita herättävä materiaali ja tekninen taito. Kasvonpiirteet muistuttavat eniten keski-ikäistä miestä. Onko kivenlohkareesta muodostumassa hiljalleen klassinen suurmiehen rintakuva? Miksi tämä nykyhetken vaikuttaja kärsii unettomuudesta? Jos teoksen näkee yksinkertaisesti elottoman luonnonkappaleen sielullistamisena, se resonoi hauskalla tavalla Eila Kinnusen luontomaalauksen kanssa. Kinnusen teos korvaa maisemamaalauksia usein vaivaavan tukkoisuuden heleällä eloisuudella. Akryylimaalauksen hiljalleen lepattelevat varjot tuntuvat katsojan iholla. Konstailemattomasti nimetty Koirien uimapaikan ranta ei jää maisemaksi vaan sen luonto voi sulkea sisäänsä.

Kari Pakarisen videoinstallaatio Taide osana arkea vai arki osana taidetta kuuluu niin ikään näyttelyn visuaalisempaan antiin. Näyttelytilan perällä olevasta hämärästä sopukasta löytyy video sekä grafiikkaa. Osa grafiikasta on valokuvapohjaista, mikä sitoo videon ja grafiikan luontevasti yhteen. Teoksen hieman kömpelö nimi tarjoaa yhden tulkinnallisen viitekehyksen kuville, joita yhdistää värikkyys ja eksotiikan tuntu. Uskontoaiheinen kuvasto yhdistyy uskon sijasta lämpimien maiden kaukaisiin kulttuureihin. Arkea näistä kuvista onkin vaikea paikantaa. Visuaalinen vaikutus nojaa kuvien sarjallisuuteen. Pieniin kuviin tallennetut vaivihkaiset muutokset ympäristön yksityiskohdissa tuovat mieleen sen, kuinka kauniisiin hetkiin ei voi jäädä asumaan, vaan niistä on vääjäämättä päästettävä irti maapallon jatkaessa pyörivää liikettään ja tuntien vaihtuessa seuraaviin. Ainut mahdollisuus on tallentaa tärkeät hetket muistiin. Pakarisen teosta voisi epäilemättä syyttää sievyydestä, mutta juuri tässä sopukkamaisessa tilassa sievyys ei välttämättä ole synti.

Koko näyttelyn purkittaminen muutaman adjektiivin alle olisi väkinäistä ja miltei väkivaltaista sen moninaisuutta kohtaan. Näyttelyn koonnut Marketta Seppälä on osoittanut ymmärrystä monenlaiselle taiteelle koostaessaan yleisvaikutelmaltaan suhteellisen raikkaan kokonaisuuden. Toki pintaan pysähtyvää ”toimistotaidetta” tästäkin kokonaisuudesta löytyy, mutta ei tunkkaisuuteen asti. Taiteilijaseuran vuosinäyttelyperinne tuo ehdottomasti hauskan lisän paikalliseen kuvataide-elämään ja kenties pitää laajan yleisön mielenkiintoa yllä sitä kohtaan.