Ars Fennican satoa kelpaa katsella

Ars Fennica 2009, Kiasmassa 9.10.2009 – 10.01.2010

Johannes Silvennoinen:

Ars Fennica 2009 alkaa Jussi Kiven teoksille varatusta näyttelytilasta, joka ensi silmäyksellä näyttää maakuntamuseon tai kansakoulun varastolta, sillä seinillä on karttoja ja lasivitriinissä erilaisia esineitä. Kivi kuvaa töissään luontoa ja maisemia, muttei ole perinteinen maisemamaalari – pikemminkin käsitetaiteilija, jonka töissä matka itsessään on yhtä tärkeä kuin lopputulos. Retkiltä hänen mukaansa tarttuneet muistiinpanot, esineet, piirrokset ja kartat muodostavat monipuolisen ja mielenkiintoisen ”matkapäiväkirjan”.

Vaikuttavimman osan muodostavat Kiven valokuvat. Ne eivät ole perinteisiä maisemakuvia villistä luonnosta, vaan niissä liikutaan luonnon ja kulttuurin rajapinnoilla, kuten kaatopaikoilla ja ihmisen muovaamissa luolissa. Toisissa kuvissa ainoa muistutus ihmisen läsnäolosta on niissä käytetty keinovalo. Toisaalta Kiven kuvaamissa kuutamomaisemissa voi aistia myös romantiikan maisemamaalausten henkeä.

Kiven lähestymistapa on fenomenologinen: luonto on lopulta pelkkä käsitteellisesti muodostettu mielle, ja sama paikka näyttäytyy tyystin erilaisena, kun sitä tarkastelee valokuvana, päiväkirjamerkintänä tai karttana.

Mika Karhun hiilipiirroksissa keskeiseksi nousee ruumiillisuus. Ihminen kuvataan lihallisena ja eläimellisenä olentona – kuin teurastamon koukussa roikkuvana ruhona. Hajoamistilassa olevat vääristyneet ja irvokkaat ihmishahmot tuovat mieleen Francis Baconin maalaukset.

Vaikka Karhun teosten hahmot ovat suuria ja lihallisia, ovat ne samaan aikaan myös heikkoja ja avuttomia olentoja, jotka tuovat mieleen vanhuuden, kuoleman ja kärsimyksen. Hahmoista lähtevät, napanuoraa muistuttavat, lankamaiset ulokkeet näyttävät jatkuvan kuvan ulkopuolelle. Tämä saa olennot näyttämään tahdottomilta marioneteilta; toisaalta napanuoran yhdistäminen biologiseen tuhoutumiseen rinnastaa ihmisen elämän alku- ja päätepisteet, syntymän ja kuoleman.

Matti Kalkamolle varattu näyttelyhuone on himmeästi valaistu ja hämyinen: tunnelma on miltei aavemainen. Teoksessa Destination Salvation joukko ihmishahmoja istuu puisilla penkeillä, mustiin ja hupullisiin viittoihin pukeutuneena. Asetelma tuo mieleen uskonnollisen yhdyskunnan hartausmenot. Tummaa teosta valaisee valonsäde, joka kohdistuu istuvien hahmojen kasvoihin. Uskonnollisesta tematiikasta huolimatta valo ei kuitenkaan näytä tuovan armoa tai pelastusta, vaan on pikemminkin syyttävä ja tuomitseva kuin poliisin kuulustelulampussa.

Kalkamo on useassa haastattelussa korostanut teostensa humoristisuutta. Minulle ne kuitenkin näyttäytyivät vakavina, jopa ahdistavina, tutkielmina ihmisyydestä. Kalkamon teoksissa ihminen katoaa, naamioituu ja hautautuu. Keskeiseksi nousee yksilön ja yksilöllisyyden suhde yhteisöllisyyteen.

Kontrasti hämärän ja väriskaalaltaan tumman Kalkamon näyttelytilan ja Jyrki Riekin töitä esittelevään huoneen välillä on kuin siirtyisi Bergmanin elokuvasta MTV:n musiikkivideoon. Työt ovat rajuja ja raivoisia; niille ovat ominaista dramaattinen ja viimeistelemätön siveltimen jälki ja voimakkaat, jopa riitasointuiset värit. Maalaamisen materiaalisuus ja fyysisyys tulevat hyvin esille, ja on helppo kuvitella, että myös niiden tekoprosessi on ollut pollockmaisen raivokas.

Kuten Karhulla myös Riekillä on teoksissaan mukana groteskia lihallisuutta. Työt sisältävät maalattujen kuvien ja tekstin lisäksi valmiita esineitä, jotka luovat niihin vahvan kolmiulotteisuuden tunnun. Mukana on myös huumoria, eivätkä työt groteskista kuvastostaan huolimatta herätä kauhun tai inhon tunteita. Tähän vaikuttaa myös se, että töiden pinnalle liimatut irtoraajat, rotat ja luut eivät ole naturalistisia vaan vaikuttavat pikemminkin Tiimarista ostetuilta.

Riekin työt ovat täynnä kritiikkiä markkinavoimia ja kulutusyhteiskuntaa kohtaan ja tuovat mieleen Teemu Mäen tuotannon, joskin visuaalisesti ne ovat lähempänä muutaman vuoden takaisen Ars Fennica -ehdokkaan Janne Räisäsen tyyliä. Teokset ovat niin täynnä värejä, yksityiskohtia, symboleita ja tekstiä, ettei niitä tee mieli ryhtyä analysoimaan strukturalistisesti vaan antautua niiden luomalle kokonaisvaikutelmalle. Töiden yhtenäisten värien ja tyylin vuoksi kokonaisuus muodostuu jälkeenpäin mielessä kuin yhdeksi teokseksi.

Petri Yrjölä pitäytyy tämän vuoden ehdokkaista ainoana niin sanotuissa perinteisen kuvataiteen keinoissa suurilla maisemamaalauksillaan. Ne eivät ole realistisia, vaan maiseman muodot ovat pikemminkin viitteellisiä ja lähentelevät abstraktiutta. Suurien väripintojen vastapainona on kuitenkin myös pieniä yksityiskohtia, kuten lentäviä hyönteisiä. Yrjölän maalaukset ovat tummanpuhuvia mutteivät synkkiä. Tumman metsän takaa pilkahtelee valoa, ja teoksista huokuu pehmeyttä ja rauhallisuutta. Samalla Yrjölän tyyli muodostaa hauskan kontrastin Riekin ja Karhun teoksille.

Henna ja Pertti Niemistön kuvataidesäätiön myöntämän Ars Fennica -palkinnon saajan valitsi tänä vuonna Tate Modernin johtaja Vincente Todoli. Hänen valintansa osui Jussi Kiveen. Mies on varmasti palkintonsa ansainnut, vaikka oma yleisöääneni menikin toiselle taiteilijalle. Taiteilijoiden paremmuusjärjestykseen laittaminen kun on samalla tavalla absurdia kuin jos pitäisi valita, onko puukko vai saha parempi esine.

Kuva: Vuosaaren muuri, Marraskuu 2006
http://www.arsfennica.fi/2009/kivi-toita-fi.html

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s