TAIKUkritiikki

Ars Fennican satoa kelpaa katsella

In Kuvataide on joulukuu 21, 2009 at 10:37 am

Ars Fennica 2009, Kiasmassa 9.10.2009 – 10.01.2010

Johannes Silvennoinen:

Ars Fennica 2009 alkaa Jussi Kiven teoksille varatusta näyttelytilasta, joka ensi silmäyksellä näyttää maakuntamuseon tai kansakoulun varastolta, sillä seinillä on karttoja ja lasivitriinissä erilaisia esineitä. Kivi kuvaa töissään luontoa ja maisemia, muttei ole perinteinen maisemamaalari – pikemminkin käsitetaiteilija, jonka töissä matka itsessään on yhtä tärkeä kuin lopputulos. Retkiltä hänen mukaansa tarttuneet muistiinpanot, esineet, piirrokset ja kartat muodostavat monipuolisen ja mielenkiintoisen ”matkapäiväkirjan”.

Vaikuttavimman osan muodostavat Kiven valokuvat. Ne eivät ole perinteisiä maisemakuvia villistä luonnosta, vaan niissä liikutaan luonnon ja kulttuurin rajapinnoilla, kuten kaatopaikoilla ja ihmisen muovaamissa luolissa. Toisissa kuvissa ainoa muistutus ihmisen läsnäolosta on niissä käytetty keinovalo. Toisaalta Kiven kuvaamissa kuutamomaisemissa voi aistia myös romantiikan maisemamaalausten henkeä.

Kiven lähestymistapa on fenomenologinen: luonto on lopulta pelkkä käsitteellisesti muodostettu mielle, ja sama paikka näyttäytyy tyystin erilaisena, kun sitä tarkastelee valokuvana, päiväkirjamerkintänä tai karttana.

Mika Karhun hiilipiirroksissa keskeiseksi nousee ruumiillisuus. Ihminen kuvataan lihallisena ja eläimellisenä olentona – kuin teurastamon koukussa roikkuvana ruhona. Hajoamistilassa olevat vääristyneet ja irvokkaat ihmishahmot tuovat mieleen Francis Baconin maalaukset.

Vaikka Karhun teosten hahmot ovat suuria ja lihallisia, ovat ne samaan aikaan myös heikkoja ja avuttomia olentoja, jotka tuovat mieleen vanhuuden, kuoleman ja kärsimyksen. Hahmoista lähtevät, napanuoraa muistuttavat, lankamaiset ulokkeet näyttävät jatkuvan kuvan ulkopuolelle. Tämä saa olennot näyttämään tahdottomilta marioneteilta; toisaalta napanuoran yhdistäminen biologiseen tuhoutumiseen rinnastaa ihmisen elämän alku- ja päätepisteet, syntymän ja kuoleman.

Matti Kalkamolle varattu näyttelyhuone on himmeästi valaistu ja hämyinen: tunnelma on miltei aavemainen. Teoksessa Destination Salvation joukko ihmishahmoja istuu puisilla penkeillä, mustiin ja hupullisiin viittoihin pukeutuneena. Asetelma tuo mieleen uskonnollisen yhdyskunnan hartausmenot. Tummaa teosta valaisee valonsäde, joka kohdistuu istuvien hahmojen kasvoihin. Uskonnollisesta tematiikasta huolimatta valo ei kuitenkaan näytä tuovan armoa tai pelastusta, vaan on pikemminkin syyttävä ja tuomitseva kuin poliisin kuulustelulampussa.

Kalkamo on useassa haastattelussa korostanut teostensa humoristisuutta. Minulle ne kuitenkin näyttäytyivät vakavina, jopa ahdistavina, tutkielmina ihmisyydestä. Kalkamon teoksissa ihminen katoaa, naamioituu ja hautautuu. Keskeiseksi nousee yksilön ja yksilöllisyyden suhde yhteisöllisyyteen.

Kontrasti hämärän ja väriskaalaltaan tumman Kalkamon näyttelytilan ja Jyrki Riekin töitä esittelevään huoneen välillä on kuin siirtyisi Bergmanin elokuvasta MTV:n musiikkivideoon. Työt ovat rajuja ja raivoisia; niille ovat ominaista dramaattinen ja viimeistelemätön siveltimen jälki ja voimakkaat, jopa riitasointuiset värit. Maalaamisen materiaalisuus ja fyysisyys tulevat hyvin esille, ja on helppo kuvitella, että myös niiden tekoprosessi on ollut pollockmaisen raivokas.

Kuten Karhulla myös Riekillä on teoksissaan mukana groteskia lihallisuutta. Työt sisältävät maalattujen kuvien ja tekstin lisäksi valmiita esineitä, jotka luovat niihin vahvan kolmiulotteisuuden tunnun. Mukana on myös huumoria, eivätkä työt groteskista kuvastostaan huolimatta herätä kauhun tai inhon tunteita. Tähän vaikuttaa myös se, että töiden pinnalle liimatut irtoraajat, rotat ja luut eivät ole naturalistisia vaan vaikuttavat pikemminkin Tiimarista ostetuilta.

Riekin työt ovat täynnä kritiikkiä markkinavoimia ja kulutusyhteiskuntaa kohtaan ja tuovat mieleen Teemu Mäen tuotannon, joskin visuaalisesti ne ovat lähempänä muutaman vuoden takaisen Ars Fennica -ehdokkaan Janne Räisäsen tyyliä. Teokset ovat niin täynnä värejä, yksityiskohtia, symboleita ja tekstiä, ettei niitä tee mieli ryhtyä analysoimaan strukturalistisesti vaan antautua niiden luomalle kokonaisvaikutelmalle. Töiden yhtenäisten värien ja tyylin vuoksi kokonaisuus muodostuu jälkeenpäin mielessä kuin yhdeksi teokseksi.

Petri Yrjölä pitäytyy tämän vuoden ehdokkaista ainoana niin sanotuissa perinteisen kuvataiteen keinoissa suurilla maisemamaalauksillaan. Ne eivät ole realistisia, vaan maiseman muodot ovat pikemminkin viitteellisiä ja lähentelevät abstraktiutta. Suurien väripintojen vastapainona on kuitenkin myös pieniä yksityiskohtia, kuten lentäviä hyönteisiä. Yrjölän maalaukset ovat tummanpuhuvia mutteivät synkkiä. Tumman metsän takaa pilkahtelee valoa, ja teoksista huokuu pehmeyttä ja rauhallisuutta. Samalla Yrjölän tyyli muodostaa hauskan kontrastin Riekin ja Karhun teoksille.

Henna ja Pertti Niemistön kuvataidesäätiön myöntämän Ars Fennica -palkinnon saajan valitsi tänä vuonna Tate Modernin johtaja Vincente Todoli. Hänen valintansa osui Jussi Kiveen. Mies on varmasti palkintonsa ansainnut, vaikka oma yleisöääneni menikin toiselle taiteilijalle. Taiteilijoiden paremmuusjärjestykseen laittaminen kun on samalla tavalla absurdia kuin jos pitäisi valita, onko puukko vai saha parempi esine.

Kuva: Vuosaaren muuri, Marraskuu 2006
http://www.arsfennica.fi/2009/kivi-toita-fi.html

Elämännälkää ja värien leikkiä

In Kuvataide on joulukuu 16, 2009 at 6:28 pm

Galleria Utu 25.11.­16.12.2009

Riikka Kemppainen

Kahden eri sukupolven taiteilijat, Kaisa Koljonen (s.1992) ja Kaarina Alsta (s.1944) kohtaavat Galleria Udussa järjestettävässä näyttelyssä. Yhteistä molemmille taiteilijoille on räiskyvä värienkäyttö ja mielikuvitukselliset kuvamaailmat. Alstan hersyvän iloiset maalaukset sopivat lapsille ja lapsenmielisille aikuisille, kun taas Koljosen nuoren taiteilijan maailmankuvaa oivallisesti heijastavat surrealistiset ja enimmäkseen abstraktit teokset ovat asteen vakavampia, paikoin jopa synkkiä. Pelkkää kevyttä, naiivia lastenkirjakuvitusta eivät Alstankaan työt kuitenkaan ole. Teoksista heijastuu myös syvempiä, yhteiskunnallisiakin merkityksiä ja kannanottoja.

Alstan maalausten teemana on näyttelyn nimen mukaisesti Ilo. Päällimmäisenä tunteena teoksista välittyykin aito elämänilo ja taiteilijan vapaus työskennellä vain oma mielikuvitus rajanaan. Maalauksiin Alsta on liittänyt toisinaan irrallisia yksityiskohtia, kuten pehmoleluja tai pikkuesineitä. Suurikokoisessa teoksessa Kukkaiskieltä etualan herra ojentaa katsojalle orvokin, kädessään lappu jossa lukee peilikuvana teksti ”Olet tässä ja nyt”. Kankaasta tehty orvokki kurottautuu maalauksen ulkopuolelle, suorastaan houkuttaen poimimaan kukkasen. ”Carpe diem”, kehottaa pöydällä olevan samppanjapullon etiketti. Etiketin alareunassa lukee Alstan oma nimi, mikä tekee viestistä henkilökohtaisen: taiteilija rohkaisee katsojaa elämään hetkessä.

Alstan Tyrannosaurus Rex ei liene pelottava tai uhkaava pienimmillekään kävijöille, vaan se hymyilee leikkisästi leluhahmojen ympäröimänä. Useissa Alstan teoksissa seikkailee hellyttävä pikkupingviini erilaisissa luonnonmaisemissa. Galleria Rikhardin lehdistötiedotteessaan (helmikuu 2009) Alsta kertoo tarkemmin pingviiniaiheensa synnystä. Aluksi pingviinit elelivät rauhassa omilla jäätiköillään, mutta ilmastonmuutos pakotti ne etsimään uusia asuinsijoja muualta maapallolta, jopa uusilta taivaankappaleilta. Niinpä pingviini seikkaileekin reppu selässään vuorilla ja viidakoissa etsien omaa paikkaansa. ”Minne pingviinit voisivat muuttaa?”, Alsta kysyy. Luonto ja ihminen vastakkainasettelu näkyy monissa teoksissa. Useimmiten ihminen ja eläin elävät sopusoinnussa keskenään, mutta joskus joudutaan miettimään ”Kumpi väistää?”, kuten samannimisessä teoksessa, jossa iso sika ja pikkupoika kohtaavat kapealla viidakkopolulla.

Alstan maalauksista löytyy muutama aihepiiriltään vähemmän lapsenmielinenkin teos. Ensi lempi maalauksessa kaksi punkkarityylistä nuorta katselevat rakastuneina toisiaan silmiin. Ahdistunut, hieman klaustrofobinenkin tunnelma välittyy teoksesta Pesänrakentajat, jossa säikähtyneen näköisen mollamaijahahmon runsaissa hiuksissa parveilee sadoittain lintuja. Hahmon läpinäkyvän mekon alta erottuu paljaat rinnat, mikä luo teokseen astetta aikuismaisemman vaikutelman muutoin lapsenmielisessä näyttelykokonaisuudessa.

Kaisa Koljosen surrealistiset teokset heijastavat dynaamista, latautunutta tajunnanvirtaa. Syvältä luotaavat teemat peilaavat nuoren taiteilijan sielunmaisemaa. Enimmäkseen akryylivärein ja mustekynällä toteutetut teokset ovat psykedeelistä värien ja muotojen leikkiä, joista paikoin löytyy esittäviäkin elementtejä. Näyttelyyn kuuluu myös muutamia tekstiilejä; T-paita Koljosen painamalla kuvalla ja kahdet värikynin koristekuvioidut tennarit. Teoksia hallitsevat enimmäkseen kirkkaat sateenkaaripaletin värit. Luonnollisia ja lämpimiäkin värisävyjä löytyy muun muassa teoksesta First masks of my ego. Maalauksesta voi erottaa yhdet lempeät, buddhamaista harmoniaa huokuvat ihmiskasvot etualalla, egon vääristyneempien puolien heijastuessa taustalla. Paikoin kehystys tuntu viimeistelemättömältä; huomioni kiinnittyi kuvapinnan sijaan teosten valkoisille paperireunoille tuhriintuneisiin väreihin.

Koljosen kolmen vuoden aikana valmistuneista teoksista heijastuu henkinen kypsyminen. Vasta 17 ­vuotiaalla taiteilijalla on vielä aikaa kehittyä, ilmaisuvoimaa ei häneltä puutu nytkään. Kehitys ja kasvu konkretisoituu erityisesti näyttelyn viimeisessä teoksessa, neliosaisessa akvarellikokonaisuudessa Paljas, Kuolema, Rappeutuminen, Syöpä Tunnelmaltaan ja tekniikaltaan erilainen kuvakokonaisuus henkii tiettyä seesteisyyttä ja kenties antaa viitteitä taiteilijan tulevista linjoista ja muutoksista ilmaisutavoissa.

Runsas ja monimuotoinen näyttely pisti paikoin pääni pyörälle. Teosten pienet yksityiskohdat vaatisivat keskittymään, mutta välillä on pakko istahtaa ja rauhoittaa ajatuksensa värien ja muotojen sekamelskassa. Kenties teosten määrää olisi voinut rajata molempien taiteilijoiden osalta, jolloin kokonaisuus olisi pysynyt paremmin kasassa. Kaikesta huolimatta tämä on todellinen hyvänmielen näyttely, joka kääntää suupielet hymyyn loppupäiväksi. Teoksista löytyy pohdittavaa ja aprikoitavaa jälkeenpäinkin.


Feminismiä hämärän turvin

In Kuvataide on joulukuu 16, 2009 at 6:16 pm

Galleria Utu, Hämärässä 3.11.-24.11.2009
Rosita Sinetta:
Seitsemän naistaiteiijan yhteisnäyttely Hämärässä toteaa puolipimeän olevan hyvä ympäristö toisille arveluttavien, toisille normaalien asioiden käsittelyssä. Loisteputkilamppujen kaikenpaljastavuuden sijaan näyttelytilassa saa olla ajatustensa kanssa rauhassa kuin aamuyön hämyssä. Kukin taiteilija on asettanut näytteille yhden teoksen. Näyttely on siis kompakti paketti lyhyitä lauseita seitsemästä suusta.

Näyttelytila on nimensä mukaisesti hämärä ja ikkunoista tuleva luonnonvalo on suljettu kokonaan pois. Sisääntuloalue on rajattu väliseinillä kapeaksi ja sitä vartioivat Marja Patrikaisen valtavat Puudelit. Parimetriset, ystävälliset koirat ovat suuruutensa ja polyuretaanivaahtoturkkinsa vuoksi groteskeja ja hienostuneisuutensa menettäneitä entisiä
statuksenvahvistajia. Se, mikä näyttää ensin joltain, ei ole sama myöhemmin. Lopulta pinnan alla olevat epäkohdat paljastuvat. Puudeleiden takana oleva näyttely on silmäys kulissien taakse ja Puudelit toimii hyvin
näyttelyn rakenteen kannalta ensimmäisenä, sitä avaavana teoksena.

Pieneen näyttelytilaan on onnistuneesti saatu mahtumaan kolme videomateriaalia sisältävää teosta. Näistä ensimmäisenä kävijä kohtaa tilaa vallitsevan Anna Hyrkkäsen Beetle Nutsin. Betelpähkinöitä myyvät aasialaiset opastavat suomalaisennäköistä tyttöä videolla valmistamaan niitä myytäväksi. Pähkinät ovat Aasiassa yleinen kauppatavara ja niiden parissa työskentelevä vaalea tyttö on uudessa tilanteessa kääriessä niitä lehtien sisään ja maistaessa yhtä. Maassa maan tavalla, teos tuntuu sanovan, ja kehottaa meitä kokeilemaan uusia asioita eri kulttuureissa. Videon tyttö saa toiminnallaan autenttisen kokemuksen vieraassa maassa matkatoimistojen valmispakettimatkojen tarjonnan sijaan.Kun videolla näkyvät aasialaiset tekevät vastavierailun Suomeen, heille tarjotaan täällä sitten Koskenkorvaa.

Katri Monosen Sukupuu on kuusenrunkoon ripustettujen pitkien vaaleiden ja ruskeiden hiusten ja partojen muodostama kuolemaa kuvaava ristiriitainen kokonaisuus. Suvun ikiaikaisuus todistetaan lattialle asti valuvissa
karvoissa, ja kuihtunut kuusi ilmentää kuolemaa ja menetettyä aikaa. Kuusi on kuitenkin istutettu tuoreeseen multaan. Puun sisällä paistaa muutama hehkulamppu osoittamassa paikkaa toivolle ja elämälle. Teos vaikuttaa siltä, kuin se haluaisi sanoa: ”Elämää tulee aina olemaan, vaikka vanhuus vie monia mukanaan”. Se, että elämä on piilotettu kuihtuneen kuusen sisään, tekee teoksesta kuitenkin kaksijakoisen.

Saara-Maria Karirannan ja Kaisa Luukkosen teokset Nothing Against Fat People, But Dang! ja Garden of Adam and Eve ovat tematiikaltaan samankaltaisia. Kauempaa katsottuna ne näyttävät kauniilta: Karirannan kipsistä tehdyt puuterinväriset Disneyn Bambista karannen oloiset metsän eläimet on laitettu leikkimään yhdessä, makoilemaan selällään ja näyttämään suloisilta. Lähemmäs tultaessa huomaa, että pikkueläimet ovat sairaalloisen, painajaismaisen lihavia. Kun huomaa niiden valtavat rasvaiset möhömahat, niiden söpöydestä karisee puolet pois. Omien valintojen kautta hankittu läski on inhottavaa, rumaa ja kertoo repsahtaneesta yösyöpöttelyelämäntyylistä ilman itsehillintää. Lihavuus on silti ulkoinen ominaisuus, eikä sillä pitäisi olla arvoa verrattuna sisäiseen minäämme. Ihmettelen ällötysreaktiotani ja ajattelen lämmöllä ylipainoisia ystäviäni, mutta jätän silti avaijaisissa tarjotut perunalastut väliin.

Myös Kaisa Luukkosen teoksessa se, mikä näyttää kauemmas kauniilta, inhottaa läheltä. Luukkonen on rakentanut kaarevan paratiisin portin ja pyöreistä lasilevyistä ja kivistä paratiisiin lammen. Installaation osat on koristeltu taidokkaasti paperista taiteilluilla kukkasilla ja linnuilla. Origamien yksityiskohdat houkuttelevat katsomaan niitä aina
vain lähempää, kunnes huomaa paperin olevan peräisin pornolehdestä. Teoksen nimen viittaus Eedenin puutarhaan selvittää materiaalia. Hepreankielinen sana Eeden tarkoittaa mielihyvää ja sitä voi valintansa mukaan hakea niin kauniista luonnosta kuin aikuisviihteestäkin. Teoksen katsomisen jälkeen on huijattu ja kiusaantunut olo, sillä se houkutteli viattomasti katsomaan jotain, mitä ei olisi halunnut nähdä. Itse tapahtuma taas on nerokkaasti ruumillistettu Raamatun kertomus siitä, mitä Eeva ehkä tunsi ymmärrettyään, että käärme oli pettänyt hänet.

Kahden edellä kuvailtujen teosten väliin on sopivasti sijoitettu hengähdystauoksi Elina Tuhkasen Clouds N’Hair teos, jota saa katsella lattialla maton päällä maaten tyyny pään alla. Teos on heijastettu kattoon peilin avulla ja sitä katsoessa näkee reiästä sinisen taivaan, josta välillä joku katsoo katsoo takaisin. ”Climb my hair”, kehottaa videon
tyttö ja näyttää pitkiä hiuksiaan. Teosta katsoessa tekee mieli suoristaa kätensä ilmaan saadakseen tytön hiuksista kiinni, mikä luo interaktiivisen illuusion taidenäyttelyssä ja piristää teoksen huumorista pitäviä.

Naistaiteilijoiden pystyttämän näyttelyn viimeinen teos on Hanna Luukkosen Sisään ja ulos-videoteos. Se alleviivaa näyttelyn feminististä näkökulmaa vahvasti. Kuvaruudulla makaa kyljellään alaston nainen, joka puhaltaa
täyteen barbaranukkea ja antaa sen taas tyhjentyä. Välillä nukke peittää naisen näkyvistä, välillä naisen oikeat muodot hallitsevat kuvaa. Taustalla kuuluu syvään hengittämisen ääni ja muovinuken rutina. Nukke ja nainen esitetään videolla samankaltaisina ja samanveroisina, yhtä muovisina miehille olemassa olevina kohteina. Teos on tehty vuonna 2004 ja uudelleen editoitu 2009. Mikäli se toi jotain uutta naisen objektina pitämisen tarkasteluun ensiesityksellään, olisi tänä vuonna kannattanut miettiä näkökulman tarkasteluun jotain vähemmän kliseistä. Alastomuus ja miesten omat nuket säväyttivät ehkä taidenäyttelyssä joskus yli parikymmentävuotta sitten, nyt teosta katsellessa on lähinnä kyllästynyt olo. Teos jää kantaaottavuuden sijaan toteamisen tasolle.

Kokonaisuudessaan näyttely jää kaipaamaan jotain, joka potkaisisi kävijältä polvet alta. Näyttely kertoo yhteiskunnan sumeammista puolista, mutta ei niin omaperäisesti, että olisin tuntenut näyttelyn ideoiden vaikuttaneen mihinkään jo ennalta tiedettyyn. Näyttely on keskinäisissä suhteissaan onnistunut kokonaisuus, sillä kaikki teokset tukevat samaa
teemaa omista omaperäisistä näkökulmistaan. Valitettavasti viimeisen videoteksen monotoninen ääni jää lähimuistiin näyttelystä poistuessa.

Hämärässä 3.11.-24.11.2009